Pakollinen paha

Keväisellä New Yorkin matkalla vierailimme myös kahdessa museossa. Ensimmäinen niistä oli yksi maailman tunnetuimmista nykytaiteen museoista, MoMA. Emme tienneet etukäteen museosta tai sen aarteista juuri mitään. Sen olimme kuitenkin ottaneet selville, että museoon pääsee ilmaiseksi perjantaisin. Ikävä kyllä muutama muukin tiesi tästä mehevästä tilaisuudesta, sillä kun löysimme museon pääoven, saimmekin kävellä liki kolmen korttelin matkan ennen kuin pääsimme jonon hännille. Itse jonotus meni onneksemme yllättävän nopeasti ja kivuttomasti. Itse asiassa oli aika mukavaa vain seisoskella ja ihmetellä suurkaupungin sykettä ja ympärillämme parveilevia turisteja. Muutama ihminen ihmettelikin ääneen, että mikä jono tässä oikein kulkee.

Museoon päästyämme huomasimme seuraavan huikean pitkän jonon. Nimittäin narikkaan. Mikaelin suurehkoa reppua ei saanut viedä mukaan taideaarteiden puolelle ja niinpä päätimme lennosta, että ensin Krisse juoksisi kaikki viisi kerrosta läpi, sitten Mikael. Ei ehkä kaikista järkevin päätös, mutta näimme kuitenkin molemmat (ainakin osan) talon parhaimmistosta. Niistä mainittakoot Andy Warholin (näin tuttavallisesti) keitot ja Edvard Munchin huuto. Tunnetuimpia teoksia oli helppo metsästää ihmismassojen ja heidän älypuhelimiensa perusteella. Tottahan jokaisesta tunnetusta teoksesta pitää saada myös itselle valokuva. Muutoin museossa sai kulkea ainakin tuona keväisenä päivänä yllättävänkin väljillä käytävillä. Toki noin valtavaan museoon uppoaa ihmisiä, ja onhan se mukavaa, että taiteesta saa nauttia ilman, että joku iskee kyynärpäällä kylkeen. Vai mitä?

Jono MoMaan kulki kolmen korttelin matkan!